Pages

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Lapset ja ruoka: valehtelu on pop



Mahtaako olla mitään niin konservatiivista kuin 10-vuotiaan ruokamaku? Meillä on vain yksi takuuvarma tuote, kaupan kananuggetit. Kaikki muu voi jäädä syömättä eri syiden varjolla (”en jaksa”, ”olen allerginen”, ”en tykkää”). Jauhelihapohjaiset ruoat ovat useimmiten herran mieleen, mutta mikään halpisjauheliha ei käy, koska harmaantuvat rasvajämät aiheuttavat taatusti kieltäytymisen. Kalapuikot ovat myös melko varma nakki, mutta ne eivät saa jäädä vetisiksi. Helpoimmalla siis pääsee kun nappaa kylmätiskiltä sen Kariniemen nugettipaketin.

Tuntuu että tuo yhdeksän kuukauden ikäinen syö monipuolisemmin, sen purkkiruoissa kun on ihan vihanneksiakin. En ymmärrä miksi vihannekset eivät muka ole hyviä. Raikas salaatti, tomaattia, kurkkua, paprikaa … nam. Vanhempi poika kuitenkin ei salaatinlehtiä syö kuin pakottamalla, tuorekurkulle hän väittää olevansa allerginen (”kutittaa kurkkua”) ja tomaatin kohtalo on täysin satunnaista (”en tykkää”, ”olen allerginen”, ”miksi mulla on näin vähän tomaattia?”).

Kouluruoan kanssa ei ole ongelmaa. (”Siellä ei ole pahaa ruokaa”). Kotona on. Varsinkin äidin tekemä ruoka saa ylenkatseita. Maailman parasta ruokaa tekee mummi. Äiti tekee huonointa. Minä olen jossain hyvin vähän äidin yläpuolella, mutta kaukana kouluruoan alapuolella. Kävin pojan koululla syömässä muutama viikko sitten. Makaronilaatikko oli aika kumista ja mautonta ja salaatti oli hyvin yksinkertaista. Ei sen peseminen pitäisi hankalaa olla, vaikka koulu onkin, myönnettäköön, palkittu Suomen parhaasta kouluruoasta.

Enemmän tässä taitaa olla kyse mielikuvista. Esipuberteetin kapinaan nyt vaan kuuluu nillittää joka hiton asiasta. Ruoan kanssa vastahankaisuutta voi pienellä valmistautumisella hillitä. Kerran kun sain ruokavieraaksi ystävän parin lapsensa kanssa, sain ennakkovaroituksen: ”meidän lapset ei syö kuin äidin ruokia, älä pety jos ei maistu”. Tekaisin yhden bravuureistani, italialaisittain valmistetun lasagnen, punaisessa kastikkeessa oli tiraus punkkua ja joukossa oli myös runsaasti tuoretta basilikaa. Lapsille sitten selitin, että resepti on mafiapomo Don Gelatellin salainen resepti. Don Gelatellin lempiruokaa oli tämä nimenomainen lasagne. Valitettavasti Don Gelatelli myös heitti lusikan nurkkaan ylensyönnin vuoksi. Lapset söivät lasagnen tarinan jälkeen hyvällä halulla ja santsasivatkin.

Olemme kotona huomanneet, että monesti on parempi jos poika ei ihan tarkkaan tiedä mitä syö. Sienet ja sipulit unohdetaan tuote-esittelystä. Onko se nyt ihan oikein jättää kertomatta? No, totta mooses! Muuten koko porukka saa syödä niitä nugetteja säännöllisesti ja se kohtalo pitää välttää kaikin keinoin.



2 kommenttia:

  1. Kuullostaa tosi tutulta.

    Monesti hyvään tulokseen pääsee jos onnistuu harhauttamaan lapset vaikkapa jollain (heille) kiinnostavalla keskustelulla jonka varjolla ruoka menee alas kuin vahingossa. Samaten rasitus (fyysinen, sosiaalinen tai henkinen) voi hyvinkin saada ruoan kuin ruoan maistumaan. Tämä voi selittää kouluruoan menestystä.

    Olen tosin aika pitkälti samoilla linjoilla erään muutama vuosi sitten lukemani tutkimuksen kanssa, jonka mukaan lapsi syö luontaisesti sen verran kuin on tarvis.

    VastaaPoista
  2. Joo, tuossa ruoan määrässä mäkin luotan lapsen omaan haluun. Ei ole pakko vääntää kippoa tyhjäksi.

    VastaaPoista

 

Sample text

Sample Text

Sample Text