Blaxploitation – mustan toimintaelokuvan tähdenlento 1971-75

John Shaft (Richard Roundtree) loi nuorille mustille miehenmallia.

Vauvan kanssa kotona ollessa olen pystynyt katsomaan televisiota aivan eri tavalla kuin vuosiin. Eilen esimerkiksi katsoin yhden elokuvan (Mustapukuinen nainen) ja kolme tunnin mittaista jaksoa Enlightened-sarjaa. Pystyn todennäköisesti lyhentämään parin viime vuoden aikana kertynyttä tallenteiden määrää melko hyvin lähi kuukausina. Yksi pienistä paheistani ovat 70-luvun blaxploitation-elokuvat.

Yhdysvaltalaisten elokuvien sisällön moraalia vuodesta 1934 saakka säädellyt Production Code poistui käytöstä vuonna 1968 ja vapautti elokuvan kaikista tabuista. Elokuvan tekijöiden ei enää tarvinnut seurata ohjenuoraa, jonka mukaan rikollisuutta, väärintekemistä ja syntiä ei saanut esittää sympaattisessa valossa, eikä lakia saanut koskaan pilkata. Vuosikymmenen vaihteessa tehtailtiinkin lukuisia elokuvia, joissa esimerkiksi gangstereita esitettiin katsojille samastumiskohteita. Stanley Kubrikin Clockwork Orange (1971), Francis Ford Coppolan Godfather (1974) ja lukuisat muut menestyselokuvat tekivät 1970-luvusta kriitikko Pauline Kaelin mukaan Hollywoodin ”todellisen kultakauden”.¹ Easy Rider (1969) ja Billy Jack (1971) olivat moottoripyöräelokuvia, joissa päähenkilöt kapinoivat väkivaltaisestikin konservatiivisia valkoisia vallanpitäjiä vastaan. Sama fantasianomainen kosto valtaapitäviä vastaan näkyi myös lyhyen aikaa 1970-luvun alussa kirkkaasti palaneessa mustien toimintaelokuvien, ns. blaxploitation-elokuvien buumissa.

Kun Shaft (1971) ja Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971) avasivat tien mustalle toimintaelokuvalle, Variety-lehti nimesi tyylisuunnan blaxploitationiksi. ”Exploitation” oli Hollywoodin filmimoguleiden suosima synonyymi markkinoinnille. Kyseessä oli siis slangisana mustille suunnatulle markkinoinnille.

1970-luvun mustat toimintaelokuvat muokkasivat mustien käytöstä ja sankarimalleja. Yhtäkkiä musta oli paitsi kaunista, myös isoa ja kovanaamaista. Afropäiset isot korstot naivat, vetivät mietoja ja kovempiakin huumeita ja tappelivat funkin tahtiin tyylisuunnan muutaman vuoden kestäneen elinkaaren ajan. Blaxploitationin katsojajakauma oli 70% musta. Ensimmäisen kerran elokuvista tuli menestyksiä pelkästään mustien lipputuloilla.

Mustan elokuvan lyhyt historia 1970-luvulle asti

Musta väestö oli käynyt elokuvateattereissa aivan elokuvan alkupäivistä lähtien. Etelässä heille oli määrätty omat teatterinsa, Pohjoisessa sama päti käytännössä. Mustan katsojan tarpeita ei kuitenkaan oltu erityisesti huomioitu. Eritoten D.W. Griffithin The Birth of a Nation (1915) esitti mustat huonoimmassa mahdollisessa valossa, roistoina ja raiskaajina. Sen arvioidaan vaikuttaneen Ku Klux Klanin uuteen nousuun.¹

Mustien omaa elokuvatuotantoa oli aloiteltu jo aivan 1900-luvun alussa. William Foster, joka tunnetaan myös Juli Jonesina, perusti ensimmäisen mustan tuotantoyhtiön, Foster Photoplay Companyn Chicagossa vuonna 1910. Foster tuotti ainakin neljä lyhytfilmiä vuosina 1912-1915. Ensimmäinen kansalliseen levitykseen pystynyt musta tuotantoyhtiö oli Lincoln Motion Picture Company, joka tuotti ja levitti kuusi elokuvaa vuosina 1916-1921. Eräs syy toiminnan aloitukseen oli The Birth of the Nation-elokuvan luoman kuvan vastustaminen. Vuonna 1921 Yhdysvalloissa oli 300 elokuvateatteria, jotka palvelivat lähes yksinomaisesti mustia katsojia. Tässä on huomioitava se että, mustia ei päästetty tavallisesti valkoisten elokuvateattereihin, tai ainakin heille oli osoitettu omat aitionsa.²

1930-luvulla musta elokuva sai piristysruiskeen tuotannossa ja katsojaluvuissa Dark Manhattan (1937) menestyksen myötä. Etelävaltioissa valkoisten omistamat teatterit ryhtyivät ottamaan mustia asiakkaita parhaiden katsoja-aikojen ulkopuolella, tavallisesti puolen yön aikaan. Mustat katsojat kuluttivat arviolta 150 miljoonaa dollaria vuodessa elokuviin. Elokuva-alan yhteenlasketut kassatulot olivat noin 1.75 miljardia (vuoden 1946 arvio). 1940-luvun puolivälin jälkeen mustien elokuvien tuotanto väheni. 

1950-luvulla elokuvat antoivat vahvoja rasismin vastaisia lausuntoja, kuten Sidney Poitierin tähdittämä ”The Well” (1951). Vuosikymmenen lopulla kansalaisoikeudet tulivat ajankohtaiseksi niin televisiossa kuin valkokankaallakin.⁴

1960-luvun alussa alkoi suuren budjetin mustien elokuvien kausi. A Raisin in the Sun (1961) - monien mielestä paras musta elokuva koskaan - marssitti katsojien eteen Broadway-tähtikaartin johon kuului mm. Poitier, Diana Sands, Ruby Dee, Lou Gossett ja Ivan Dixon. Amiri Barakan käsikirjoittama (nimimerkillä Le Roi Jones) Dutchman (1967) puolestaan shokeerasi yleisöä esittämällä mustan miehen ja valkoisen naisen välistä flirttailua maanalaisessa.⁵

Vuonna 1967, vähän ennen blaxploitation-boomin alkua Variety-lehden mukaan joka kolmas ensi-iltaelokuvia esittävien teattereiden kävijä oli musta. Tämän perusteella mustien osuus elokuvateollisuuden tuotoissa oli merkittävä. Hollywoodissa oli jo pitkään tiedetty, että lukuisat mustat kävivät elokuvissa, mutta päättäjien filosofia oli ollut yksinkertainen: mustat katsokoon John Waynea kuten kaikki muutkin. Edellä mainitusta mustasta tai mustille suunnatuista elokuvista huolimatta tuotanto oli ollut melko vähäistä.⁶

Vasta elokuvien Cotton Comes to Harlem (1970), Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971) ja Shaft (1971) taloudellinen menestyminen herätti Hollywoodin todella huomaamaan suuren ja vielä lähes hyödyntämättömän markkina-alueen. Perinteiset suuren budjetin elokuvat olivat flopanneet, ja studiot yrittivät muita strategioita.⁷

Elokuvien mainonta mustalle yleisölle poikkesi valtavirran (valkoisista) elokuvista. Melvin Van Peebles mainosti Sweetbackiä huutelemalla kadunkulmissa, tieto levisi tehokkaasti suusta suuhun.⁸ Cotton Comes to Harlem taas tuotti 2 miljoonan sijoituksella 20 miljoonaa dollaria.⁹

”...To all the Brothers and Sisters who had enough of the Man”

Elokuvatutkija Joe Wlodarz on määritellyt blaxploitation synnyn osaksi laajempaa elokuvissa ja kulttuurissa tapahtunutta valkoisen patriarkalismin kyseenalaistamista, joka johtui osaksi Vietnamista, osaksi talouskriisistä ja osaksi yhteiskuntakritiikistä feministien, homojen vapautusliikkeen ja Black Power-liikehdinnän taholta.¹⁰

Kansalaisoikeusliikehdinnän militanttisuus lisääntyi Mustien pantterien mukana, varsinkin Martin Luther Kingin salamurhan jälkeen. Tämä alkoi näkyä myös elokuvissa, joista tuli rohkeampia. Niissä mustat sankarit ja sankarittaret ottivat väkivaltaisesti yhteen valkoisen yhteiskunnan kanssa ja voittivat.¹¹

Tamara Dobson oli Cleopatra Jones.

Kung Fu Theater oli ohjelmapaikka jossa esitettiin ensimmäisen aallon aasialaisia toimintaelokuvia, lähinnä Shaw Brothersien tai Golden Harvestin tuotantoa. Bruce Lee ja muut aasialaiset tähdet tulivat tätä kautta tutuiksi monissa mustissa perheissä. David Bordwellin mukaan ”Audiences of Asian, African, and Hispanic heritage kept the genre alive into the early 1980s”.¹² Nämä olivat ainoita elokuvia joissa muut kuin valkoiset olivat sankareita, ja usein taistelivat valkoisia kolonisteja vastaan. Musta koripallolegenda Kareem Abdul Jabbar oli Bruce Leen oppilas ja esiintyi tämän elokuvassa Game of Death (1978). Jim Kelly taas oli Enter the Dragonissa (1973). Shaw Brothers ja Warner Brothers tekivät myöhemmin yhteistyötä elokuvassa Cleopatra Jones and the Casino of Gold (1975), jossa Tamara Dobsonin esittämä suosittu blaxploitation-sankaritar seikkailee Hongkongissa. Kamppailulajit saivat vankan aseman mustassa Amerikassa, mistä kertoo jo Carl Douglasin hitti ”Kung Fu Fighting” vuodelta 1974.¹³

1970-luvulla amerikkalaisissa televisioissa pyöri

Shaft ja Sweetback - miehen mallit

Shaftin (1971) ensimmäisessä kohtauksessa yksityisetsivä John Shaft poistuu maanalaisesta Broadwayn ja 42^nd Streetin kulmassa. Hänellä on päällä tunnusmerkiksi muodostunut pitkä musta nahkatakki ja beige kashmir-poolopaita. Hän harppoo halki Manhattanin kuin omistaisi sen, vilkaisemattakaan ympärillä olevaa liikennettä, sillä se ei olisi ”cool”. Taustalla soi Isaac Hayes´n klassikoksi muodostunut ”Theme from Shaft”. Shaftin tapa liikkua kaduilla oli niin tärkeä tyyliseikka, että ohjaaja Gordon Parks käski nimiroolia esittävän Richard Roundtreen olemaan koskaan katsomatta sivuilleen katua ylittäessään. Roundtree oli kasvanut lähiöissä, eikä tuntenut oloaan kaduilla kovin kotoisaksi. Hän harjoitteli päivittäin kulkemista kaduilla ja opetteli katsomaan sivusilmällään autojen liikkumista. Eräässä kohtauksessa taksi miltei ajaa Shaftin yli, Roundtree onneksi pystyy pitäytymään roolissa ja vain katsoo pahasti kuljettajaa. ¹⁴

Elokuvan tultua teattereihin jokainen New Yorkin musta kovanaamaksi havitteleva murrosikäinen pyrki imitoimaan Shaftin tapaa kävellä, pukeutumistyyliä, tapaa olla huomioimatta liikennettä ja jäykkää puhetyyliä. Shaft on syystä blaxploitationin tunnetuin edustaja. Shaft loi mustien badass-asenteen. Jos joku elokuva on joskus muuttanut kokonaisen kulttuurin, niin tämä.

Roundtree oli ennen Shaftin roolia miltei tuntematon miesmalli. Hänen onnekseen Parks halusi elokuvaan tuntemattoman kasvon, eikä ottannut Likaisen tusinan myötä tähdeksi noussutta Jim Brownia, jolla oli hankalan maine.

John Shaft on kovanaamainen yksityisetsivä, joka ei kuuntele poskensoittoa valkoisilta kytiltä, mustilta vallankumouksellisilta, Harlemin pomoilta saati mafiosoilta. Hahmon loi Ernest Tidyman, valkoinen viinaanmenevä lehtimies, joka vain eräänä päivänä päätti että aika on kypsä mustalle salapoliisiromaanille. MGM osti oikeudet kirjaan heti sen ilmestyttyä vuoden 1971 keväällä, sillä studio oli kiinnostunut mustille suunnatusta elokuvasta Cotton Comes to Harlemin menestyksen rohkaisemana. Romaanina Shaft ei ollut mullistava, se oli melko tyypillinen dekkaritarina, jonka päähenkilö vain sattui olemaan musta. Siinä oli lyhytsanaista katukieltä ja reippaasti seksiä ja väkivaltaa. Shaft ei ollut edes ensimmäinen musta yksityisetsivä kirjallisuudessa – siitä kunnia kuului Ed Lacyn luomalle Toussaint Moorelle.¹⁵

Elokuvana Shaft on myös hyvin tyypillinen, täynnä dekkaritarinoiden kliseitä: salaperäinen asiakas, kaunis pulaan joutuva nainen ja hämärä suhde poliisiin. Luultavasti tämän vuoksi Gordon Parks palkkasi toisen käsikirjoittajan tekemään jutusta ”mustemman”. Star Trek-kirjoittaja John D.F. Black sai tämän tehtävän ja lisäsi joukon teennäisiä sanoja dialogiin (”cat”, ”right on”), Tidyman ei ajatuksesta pitänyt, sillä hän ei halunnut joutua syytetyksi keksitystä mustien puhetyylistä. Tidymanin mielestä myös Roundtree oli aivan liian ”kaunis poika” kovanaamaksi.¹⁶ Elokuva ei ole lainkaan yhtä poleeminen, kuin miltei yhtä aikaa ilmestynyt Van Peeblesin Sweetback. Siinä on kuitenkin poliittistakin sanomaa John Shaftin sukkuloidessa valkoisen ja mustan maailman välillä, joista toinen edusti lakia ja toinen rikollisuutta. Mustat pantterit ovat antavat taustan suurelle osalle elokuvan toimintaa.¹⁷

Tidyman sai yhtenä harvoista valkoisista NAACP¹⁸ Image Award-palkinnon. Hän kirjoitti vielä seitsemän Shaft-romaania seuraavina kolmena vuotena, lopulta tappaen hahmon romaanissa The Last Shaft vuonna 1975, kun blaxploitation alkoi poistua muodista. Siihen mennessä Tidyman oli kuitenkin siirtynyt isompiin ympyröihin, voittaen Oscarin elokuvasta French Connection (Kovaotteiset miehet, 1971) ja käsikirjoittamalla Clint Eastwoodin tähdittämän westernin High Plains Drifter (Ruoska, 1973) .

Shaft on kuitenkin parempi kuin osiensa summa. Yksi syy tähän on Parksin kuvaama New York, joka on ennennäkemättömän pahaenteinen ja eläväinen. Toinen syy on funkin taiturin, Isaac Hayesin Oscarin voittanut soundtrack. Hayesistä tuli myöhemmin itse blaxploitation elokuvien tähti. ”Theme from Shaft” on jopa nimetty ensimmäiseksi rap-kappaleeksi:

"Who's the black private dick that's the sex machine to all the chicks? If your answer is 'Shaft!,' then you're damn right. But I ask then, who is the man who would risk his neck for his brother man? If you again answer, 'Shaft!' can you dig it? Can I ask who's the cat that won't cop out when there's danger all about? Would that answer again be 'Shaft'? If so, right on. You know, they say this cat Shaft is a bad mother--(Shut your mouth.) I just talkin' 'bout Shaft here. (We can dig it.) From everything that I've ever read, the only thing that's for sure, is that he's a complicated man but no one understands him but his woman. (JOHN SHAFT!)"

Shaft oli vuoden 12. menestyksekkäin elokuva, se tienasi MGM:lle 7 miljoonaa dollaria 1.5 miljoonan sijoituksella ja pelasti yhtiön taloudelliselta ahdingolta. Omaksi tyylisuunnakseen blaxploitation muuttui kuitenkin pienen indie-elokuvan, Sweet Sweetback's Baad Asssss Song (1971) myötä, joka ilmestyi miltei yhtä aikaa teattereihin. Sweet Sweetback's oli käytännössä täysin musta elokuva, ohjaaja Melvin Van Peebles näytteli itse pääosaa. Puolen miljoonan budjetilla tehty elokuva oli hyvin harrastelijamainen, mutta siitä tuli siitä huolimatta menestys 20 miljoonan lipputuloilla.¹⁹ Elokuva alkaa julistuksella ”this film is dedicated to all the Brothers and Sisters who had enough of the Man”, näyttelijöiksi se nimeää ”mustan yhteisön”. Päähenkilö Sweetback on huono-onninen seksityöläinen, joka pelastaa mustan miehen poliisien pahoinpitelyltä joutuen sen jälkeen pakenemaan poliisinmurhaajana henkensä edestä. Elokuva on kuin yksi pitkä väkivaltainen takaa-ajokohtaus jota rytmittää seksi aina halukkaiden naisten kanssa. Lopulta Sweetback pääsee pakenemaan Meksikoon. Viimeiseksi ruutuun tulee teksti: "Watch out! A baad asssss nigger is coming back to collect some dues."

Koska Sweetback teki huikean voiton, sitä kopioitiin loputtomasti koko blaxploitationin elinkaaren ajan. Sankari oli seksuaalisesti aktiivinen ja valkoisten sortama (jotka sitten hakataan ja tapetaan rahan vuoksi). Charles Bronson ja Clint Eastwood olivat usein samantapaisia sankareita, mutta heillä oli aina ylevämmät motiivit väkivaltaisuudelleen. Mustat olivat enemmänkin anti-sankareita, sutenöörejä, ryöstäjiä tai Sweetbackin tapauksessa rattopoikia.

Kaikkein kiistanalaisin blaxploitation elokuva on Super Fly (1972), jonka ohjasi Gordon Parks, Jr – Shaftin ohjaajan poika. Se kertoo kokaiinia välittävästä Youngblood Priestistä (Ron O'Neal), joka yritti tehdä viimeisen suuren myyntinsä ennen eläkkeelle siirtymistä. ”Fly” oli ghetoissa käytetty termi kokaiinille. Priest taistelee elokuvassa valkoisia, korruptoituneita poliiseja ja mustia kilpailijoitaan vastaan, vehtailee niin mustan kuin valkoisen rakastajattarensa kanssa ja vetää viivan jos toisenkin omaan nenäänsä. Lopuksi hän ajaa rikkaana auringonlaskuun.

Genre palaa loppuun

Nopeasti yhteiskunnallinen idealismi kuitenkin hävisi blaxploitationista. Elokuvista tuli pelkkää räimettä koko rahan edestä. Elokuvat ihannoivat väkivaltaa ghetoissa. Sutenöörit, huumediilerit ja huijarit olivat äkkiä positiivisia mustia esikuvia. Armottomuus valkoista yhteiskuntaa vastaan oli heidän arvonsa mittari. Mustien kritiikki alkoi lisääntyä, sillä elokuvien antama esimerkki ghettojen nuorisolle huolestutti.²⁰

NAACP tuomitsi pian genren elokuvat. Aluksi rasismia vastustaviksi ajatelluista elokuvista tulikin itse rasistisia. Elokuvahistorioitsija Daniel J. Leab on kuvannut vuoden 1971 jälkeen tehtyjä blaxploitation-elokuvia: ”most shallow and demeaning films ever made. They were filled with sadistic brutality, sleazy sex, venomous racial slurs, and the argot of the streets. Social commentary of any sort was kept to a minimum. Super-spade was a violent man who lived a violent life in pursuit of black women, white sex, quick money, easy success, cheap 'pot,' and other pleasures. In these films white was synonymous with every conceivable kind of evil and villainy. Whites were moral lepers, most of whom were psychotically antiblack and whose vocabulary was laced with the rhetoric of bigotry." ²¹

Pitkän linjan musta televisiotoimittaja Tony Brown on sanonut: "The blaxploitation films are a phenomenon of self-hate."Look at the image of Super Fly. Going to see yourself as a drug dealer when you're oppressed is sick. Not only are blacks identifying with him, they're paying for the identification. It's sort of like a Jew paying to get into Auschwitz."

Blaxploitation-elokuvien kausi kesti vain vajaa neljä vuotta. Sen oli mahdollistanut hippikauden jäämistön ”musta on kaunista” -ajattelu. Suuren budjetin Hollywood-elokuvat olivat myös flopanneet, mikä antoi tilaisuuden hieman erilaisille elokuville. Hollywoodin nuorisoliike oli myös etsinyt uusia markkinoita aina Easy Riderista (1969) lähtien. Vuosien 1971-1975 tuotettiin noin 200 blaxploitation-elokuvaa.

Kun trendi alkoi hiljalleen kuolla, jäivät monet näyttelijät ja ohjaajat yhden hitin ihmeiksi, jotka eivät enää koskaan työskentelisi elokuvien parissa. Ainoastaan riippumattomiksi tuottajiksi ryhtyvät, kuten Fred Williamson, selvisivät. Williamson teki muutamia vahvoja blaxploitation-rooleja kuten The Hammer ja Black Caesar. Sen jälkeen teki pitkän uran Euroopassa ja Hollywoodin sivurooleissa, sekä tuottamalla, ohjaamalla ja tähdittämällä omia toimintaelokuviaan, jotka olivat siirtyneet kauemmas blaxploitationin kaavoista.

Blaxploitation avasi väylän mustille näyttelijöille ja ohjaajille. Siitä ei kuitenkaan kuljettu heti, sillä vuosien 1975-1985 välillä oli vain kaksi valtavirran mustaa tähteä, Richard Pryor ja myöhemmin Eddie Murphy. Mustien realistinen, stereotypioita välttävä, esitystapa elokuvissa lisääntyi hetkeksi blaxploitationin kaudella ja vähän sen jälkeen. The Great White Hope (1970), Sounder (1972), Cooley High (1975) ja varsinkin Blue Collar (1978) käsittelivät luokka- ja rotusortua hyvin asiallisesti.²²

Hollywood kuitenkin palasi pian stereotypiohin. Elokuvassa Blues Brothers (1979) päähenkilöt ovat valkoisia, vaikka koko blues-traditio on musta. Filmissä esiintyvät monet kuuluisat mustat laulajat ja muusikot, mutta heidän roolinsa ovat stereotyyppisiä ja koomisia. Mustat laitetaan myös jälleen pahiksien rooleihin, kuten Star Warsissa, jossa Darth Wader on paitsi kokonaan mustiin pukeutunut, myös hänen äänenään toimii musta näyttelijä, James Earl Jones.²³

Shaftin suosiota on pohdittu paljon. Monet pitävät syynä sitä, että hän oli ensimmäinen musta toimintasankari. Kumpikaan ei ole kuitenkaan aivan totta, hän ei ollut ensimmäinen, eikä edes sankari klassisessa mielessä. Shaft oli vain kova jätkä jolla hyvännäköiset kuteet ja joka teki mitä halusi. Shaftin salaisuus oli vapaus rodullisista ennakkoluuloista. Ernest Tidyman ja Gordon Parks tekivät mustasta miehestä valtavirran hahmon sillä he eivät kohdelleet häntä sankarina, uhrina, roolimallina ja mikä tärkeintä, mustana.

Kun 1970-luku tuli uudelleen muotiin televisiossa, elokuvissa ja pukeutumisessa, myös blaxploitation tuli uudelleen. Shaft (2000) oli John Singletonin uudelle sukupolvelle ohjaama jatko-osa alkuperäiselle. Uusi Shaft on kuitenkin menettänyt otteensa, Samuel L. Jacksonin esittämä Shaft on vanhan Shaftin sisarenpoika ja kaiken järjen vastaisesti poliisi. Kaikki alkuperäisen poliittiset ainekset loistavat poissaolollaan. Singletonin Shaft ei kuulu mihinkään itseään suurempaan, häntä motivoi vain henkilökohtainen kosto huumepomolle.

Henry Matthew'n mukaan moderni musta mieskuva, aggressiivinen ja nihilistinen on muotoutunut viimeisenä parin vuosikymmenenenä pitkälti hip-hop kulttuurin, erityisesti gangsta-räpin edustajien kuten Dr. Dren, Ice Cuben, Snoop Doggy Doggin ja Tupak Shakurin vaikutuksesta. Tämä maskuliini identiteetti on heijastunut valkokankaalle 1990-luvun ”hood”-filmeissä kuten Boyz N the Hood (1991), New Jack City (1991), Juice (1992) ja Menace II Society (1993). Aggressiivinen maskuliinius on tullut enemmän esiin urheilussa, kuten on nähtävissä erilaisissa ammattipainisarjoissa. Tietokone- ja videopelien sekä elokuvien yleinen väkivaltaisuuden lisääntyminen on puhuttanut jo useita vuosia. Kahden Shaft-elokuvan ero on merkittävä myös väkivaltaisuudessa: Singletonin Shaft keskittyy toimintaan, kun taas Gordon Parksin alkuperäinen Shaft on legendaarinen ”sex machine”.²⁴

1970-luvun elokuvat ovat kuitenkin jättäneet merkkinsä monella tapaa valtavirran elokuvaankin: paljas pinta, rankka kielenkäyttö ja vielä rankempi väkivalta ovat osa tyypillistä tarjontaa. Toisinajattelevat teemat, ongelmalliset henkilöhahmot ja monitulkinnallinen kerronta eivät niinkään. Blaxploitation oli osa tätä kehityskulkua ja vaikka sen idealistiset näkemykset eivät kantaneetkaan paria elokuvaa pidemmälle, se tarjosi mustalle yleisölle sen itsensä näköisiä elokuvia ja tarjosi monelle näyttelijälle ja ohjaajalle tilaisuuden edetä urallaan.

Viitteet:

1Hyatt & Sanders 1984, 162-163; McDonagh 2004, 115.

2Bobo 1991, 422-424; Hyatt & Sanders 1984, 163.

3Carter 2005.

4Carter 2005.

5Carter 2005.

6Carter 2005.

7Bobo 1991, 421.

8Bobo 1991, 421.

9Briggs 2003, 25.

10Wlodarz 2004, 10.

11Hyatt & Sanders 1984, 167.

12 David Bordwell, Planet Hong Kong: Popular Cinema and the Art of Entertainment (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2000), 84. Lainannut Ongiri 2002, 33.

13 Ongiri 2002, 33.

14Briggs 2003, 24.

15Briggs 2003, 25.

16Briggs 2003, 26.

17Briggs 2003, 26; Henry 2004, 120.

18Värillisten oikeuksia Yhdysvalloissa ajava järjestö.

19Hayward 2000, 42.

20Hyatt & Sanders 1984, 167; McDonaugh 2004, 116.

21Briggs 2003, 28.

22Hyatt & Sanders 1984, 168.

23Hyatt & Sanders 1984, 168.

24Henry 2004, 122-123.

Lähteet

Bobo, Jacqueline:

”The Subject is Money”: Reconsidering the Black Film Audience as a Theoretical Paradigm. Black American Literature Forum, Vol. 25, No. 2. Black Film Issue, 1991, pp. 421-432.

Briggs, Joe Bob:

Who Dat Man? Shaft and the Blaxploitation Genre ,  Cineaste, Spring2003, Vol. 28, Issue 2.

Carter, Richard:

Blaxploitation movies in the 70s made some unique Black history ,  New York Amsterdam News, 2/10/2005, Vol. 96, Issue 7.

Hayward, Susan:

Cinema Studies: Key Concepts. Routledge 2000.

Henry, Matthew:

He is a ”Bad Mother*$%!#”: Shaft and Contemporary Black Masculinity. African American Review, Vol. 38, No. 1, 2004, pp. 199-126.

Hyatt, Marshall & Sanders, Cheryl:

Film as a Medium to Study the Twentierh-Century Afro-American Experience. The Journal of Negro Education, Vol. 53, No. 2, 1984, pp. 161-172.

McDonagh, Maitland:

The Exploitation Generation – Or: How Marginal Movies Came in from the Cold. Last Great American Picture Show : Traditions, Transitions and Triumphs in 1970s Cinema. Horwath, Alexander(Editor). Amsterdam University Press, 2004.

Ongiri, Amy Abugo:

”He wanted to be just like Bruce Lee”: African Americans, Kung Fu Theater and Cultural Exchange at the Margins. Journal of Asian American Studies - Volume 5, Number 1, February 2002, pp. 31-40.

Wlodarz, Joe:

Beyond the Black Macho: Queer Blaxploitation. Velvet Light Trap: A Critical Journal of Film & Television  Spring2004 Issue 53, p10-25.