Lautapelilöytöjä kirpparilta

Kirpparilta löytynyt Manhattan-peli oli hiukan kulunut, mutta ehdottomasti kolmen euron väärti!

Nuorimman syntymän jälkeen meidän perheen vakioharrastukseksi on noussut kirpputorien kiertäminen. Käymme aina perjantaisin tai lauantaisin vähintään yhdellä, monesti useammallakin kirppiksellä tarkastamassa tarjonnan. Yleensä vaimo löytää itselleen ja lapsille hyviä vaatelöytöjä, periaatteena hänellä on että vaate saa maksaa korkeintaan kolme euroa. Nuorin pukeutuu karkkipussibudjetista huolimatta laadukkaisiin merkkivaatteisiin. Harmikseni miesten vaatteita ei juuri löydy, pikkutakkeja ja kauluspaitoja sentään.

Koska en juuri vaatteita löydä, olen kehittänyt oman kirppismetsästyksen kohteeni, nimittäin lautapelit. Niissä on kaksi hyvää puolta: ensinnäkin ne eivät videopelien tapaan vanhene nopeasti, vaan hyvin pidettyinä kestävät isältä pojalle. Toiseksi ne ovat pirun halpoja. Hintahaarukka on löydöilleni ollut 2,5-5 euroa, mikä on melko lailla kymmenys siitä mitä peli maksaisi kaupan hyllyllä. Monia pelejä ei edes löydy enää kuin erikoisliikkeistä tai käytettyinä.

Mistä tietää mitkä lautapelit ovat hyviä?

Netissä apua antaa esimerkiksi oiva http://www.lautapeliopas.fi/listat/parhaat-suomessa-julkaistut-pelit/ -sivusto. Kun löytö tulee kohdalle ei kuitenkaan nettiä välttämättä ole saatavilla. Silloin kannattaa katsoa löytyykö pelilaatikosta Vuoden peli-palkinnosta kertovaa ilmoitusta. Nämä pelit ovat järjestään hyviä ja siten melko varmoja hankintoja. Vuodesta 1994 lähtien myönnetyn Vuoden peli -palkinnon myöntää Suomen Leluyhdistys. Palkinnot myönnetään kolmessa luokassa: perhepeli, aikuistenpeli ja lastenpeli.Vielä varmempi laadun tae on saksalainen Spiel des Jahres -palkinto, sillä sakemannit ovat todellista lautapelikansaa.

Tämän viikonlopun saaliina löysin pelit: Bombay Bazar (Vuoden perhepeli 2001), sekä Manhattan (Vuoden perhepeli 1994, Spiel des Jahres 1994). Molemmat olivat käytössä jonkin verran kuluneita, mutta kaikki osaset olivat tallella. Hintaa peleille tuli 3 euroa kappaleelta. Näiden lisäksi Kaarinaan kirppikselle jätin Vuoden 1996 lastenpelinä palkitun Pingun (ei näyttänyt kovin kiinnostavalta) ja myöhemmin Kaarinan Ekotorilla näin viitosella myynnissä Shanghain. Jälkimmäisen ostamatta jättäminen jäi harmittamaan, sillä vasta kotona googlatessa selvisi, että sekin on Vuoden perhepeli voittaja vuodelta 1997.

Joitakin viikkoja sitten tein Pääskyvuoren Linkki-Kirppiksellä hattutempun. Sillä kertaa kannoin kotiin kolmikon Quackle! (Vuoden perhepeli 2006), Matka maan keskipisteeseen (ei voittoja) sekä 7 Wonders (Vuoden aikuistenpeli 2011). Hintaa kolmikolle tuli yhteensä kympin verran.

Koska koko perhe on tämän viikon lomalla yhtä aikaa, ehdimme pitkästä aikaa pelailemaan yhdessä. Tänä iltana korkkasimme kirpparilöydöt kahdella erällä Manhattania. Loppuilta sujui kestosuosikki Carcassonnen parissa.

Arvio lautapelistä Manhattan

Minun (musta) ja pojan (turkoosi) keskinäinen kamppailu antoi vaimolle (punainen), ratkaisevan edun.

Manhattan on saanut nimensä maantieteellisen esikuvansa siluettia hallitsevista pilvenpiirtäjistä. Melko tylsän näköisellä pelilaudalla on kutakin pelin kuutta suurkaupunkia kuvaavat 3x3 ruudukot. Pelaajien kädessä olevat neljä korttia määräävät mihin ruutuihin omalla vuorollaan voi rakentaa. Pelaajalla on omalla vuorollaan käytössä valitsemansa kuusi talopalikkaa, jotka ovat 1-4 kerroksisia. Palat pinoutuvat kuin legot ja niistä nousee välillä huikean korkeita kokonaisuuksia, kun useampi pelaaja taistelee saman pilvenpiirtäjän hallinnasta.

Neljän pelikierroksen aikana kerätään pisteitä. Pisteitä saa korkeimmasta pilvenpiirtäjästä, kaupungin hallinnasta sekä jokaisesta hallussaan olevasta rakennuksesta. Tehokkainta on pyrkiä saamaan haltuunsa muutama kaupunki ja mahdollisimman monta rakennusta. Talon saa haltuunsa aina se pelaaja jolla oli ylin kerros hallussaan. Mitä enemmän oman värisiäsi kerroksia talossasi on, sitä vaikeampaa on vastustajien sitä valloittaa. Koska pelaajilla on käytettävissään vain rajallinen määrä kerrospalikoita, tulee niiden oikea-aikaisesta käytöstä talojen valloituksessa eräs taktisista elementeistä.

Vanhemman pojan kanssa käyty kaksinpeli oli vielä hiukan tylsä, mutta kun vaimo tuli toiseen peliin mukaan, nousi pelin kiinnostavuus välittömästi. Neljästään peli olisi todennäköisesti parhaimmillaan. Nyt vaimo pääsi niskan päälle, kun aloimme pojan kanssa nokitella toisiamme taistellen sekä samasta korkeimmasta pilvenpiirtäjästä, että yhden kaupungin hallinnasta.

Noppien puuttuminen tekee onnen osuudesta monia pelejä vähäisemmän. Ainoa tuurista riippuva tekijä on korttien nostaminen ja niitäkin on aina neljä käytettävissään, joten järkevimmän taktiikan keksiminen kussakin tilanteessa ja kulloisillakin resursseilla on avain pelin voittoon. Manhattan on siis sikäli samanlainen on saman suunnittelijan, Andreas Seyfarthin, myöhempi menestys Puerto Rico. Vuorojen välinen pistelasku on yksinkertainen ja vuorot sujuvat todella nopeasti. Peli on ohi todennäköisesti noin puolessa tunnissa kolmella pelaajalla. Meillä koko perhe piti Manhattania hyvänä hankintana ja se sopii jatkossa peli-iltoihin lyhyemmäksi filleriksi. Se on jopa helpommin opittavissa kuin vähemmän lautapelejä pelaaville vieraille yleensä ensimmäiseksi opettamamme Menolippu.

Jos porukassa on huonoja häviäjiä tai itkupillejä, niin Manhattan kannattaa ehkä jättää väliin. Tornin valloitus on nimittäin tylyä puuhaa, jossa kaverille ei jätetä. Voimasuhteet voivat heilahtaa laudalla hyvin nopeasti ja v-käyrä voi lähteä nopeaan nousuun. Hyvällä tavalla kilpahenkisessä porukassa Manhattan tarjoaa laadukkaita hetkiä.

Manhattan

Pelaajia: 2-4

Ilmestymisvuosi: 1994

Ikäsuositus: 10+ 

Esittelen muita pelilöydöksiä sitä mukaa, kun niihin ehdimme tutustumaan.

Huikea höyrypunkkiseikkailu

Kaksi vaihtoehtoista kansikuvaa.

Maahantuoja yllätti iloisesti lähettämällä minulle yhden vuoden odotetuimmista peleistä, Bioshock Infiniten. Tuoreena koti-isänä olen löytänyt runsaasti aikaa pelailuun, varsinkin aamuisin kun poika nukahtaa pian puuronsa jälkeen torkuille tulee hyvä tilaisuus tarttua pädiin. Koska Bioshock Infinite on erinomaisesti iseille sopiva peli, arvioin sen täällä blogissakin. 

Booker DeWitt, entinen Pinkertonin etsivä ja Wounded Kneen veteraani saa tehtäväkseen hakea Elizabeth-tytön lentävästä Columbian kaupungista. Tämä on lähtökohta Bioshock sarjan erinomaiseen kolmanteen osaan. Tarina vie pelaajan kuitenkin paljon alkuasetelmaansa pidemmälle.

Peli sijoittuu vaihtoehtoiseen versioon vuoden 1912 Yhdysvalloista. Pelimaailmassa profeetta Zachary Hale Comstock on vuosia aiemmin vienyt lahkonsa Columbian höyryvoimalla lentävään kaupunkiin, joka on myös irtautunut syntisenä pitämästään liittovaltiosta. Columbiassa profeetta hallitsee näennäisen rakastettuna diktaattorina puritaanista ja rasistista valtiotaan. Pinnan alla kuitenkin kuohuu, maanalainen vastarintaliike Vox Populi koostuu köyhistä ja sorretuista.

Booker DeWittin saavuttua pelin alussa taivaskaupunki Columbiaan leukani läjähti lattiaan. Voiko peli olla näin kaunis? Bioshock Infinitessä yhdistyvät julesvernemäinen höyrypunkki ja Hercule Poirot tv-sarjan mieleen tuova tyylitelty ajankuva. Värimaailma ja kauniit kadut imevät aluksi mukaansa. Suvantovaiheissaan kaunista peliä kelpaa esitellä perheen nuoremmille, mutta runsaissa taisteluosuuksissa väkivaltaa on senkin edestä ja hurme todella lentää.

Hetken ihmettelyn ja huvittelun jälkeen todellisuus kuitenkin lyö avokämmenellä kasvoihin. DeWittin kädessä oleva arpi nimittäin vastaa kaupungin propagandajulisteissa kuvattua Väärän Paimenen merkkiä. Äkkiä Booker on takaa-ajettu valtion vihollinen, mutta Elizabeth pitäisi silti löytää ennen lentävästä kaupungista pakenemista.

Elizabethin astuessa mukaan koko pelin luonne muuttuu. Norsunluutornissaan eristyksissä pidetty Profeetan tytär omaa oudon voiman, jolla voi repiä todellisuuteen reikiä. Näistä rei'istä voi kurkistaa toiseen aikaan, paikkaan tai todellisuuteen ja jopa tuoda sieltä jotain. Profeettaa ja tämän armeijaa pakenevat DeWitt ja Elizabeth muodostavat pelihistorian yhden muistettavimmista pareista. Elizabeth on täydellinen partneri, hän ei osallistu tulitaisteluihin, mutta tekee osansa heittämällä DeWittille hädän hetkellä panoksia tai ensiapupaketin. Elizabeth voi myös hetkeksi avata repeämän, josta ilmestyy esimerkiksi suojamuuri vihulaisten tulitukselta suojaamaan.

Elizabeth omaa outoja voimia. Nuoren naisen kohtalo on sidottu tiukasti Booker DeWittin kohtaloon.

Elizabeth liikkuu ja ilmeilee mahtavasti. Välillä tuntuu kuin katsoisi jotain Disneyn animaatioelokuvaa. Jäin puoleksi tunniksi hiekkarannalle vain katsomaan miten elinvoimainen nuori neito imi vapautta sisäänsä osallistuen lomalaisten erilaisiin aktiviteetteihin. Elizabethin ja DeWittin välinen dialogi myös vie juonta jatkuvasti eteenpäin. Kun myöhemmässä vaiheessa DeWitt on yksin, pelaaja todella kaipaa Elizabethia. Jos pelialalla jaettaisiin Oscareita parhaasta pelin sivuhahmosta, Ellu olisi takuulla ehdokkaana.

Pelin tarina herättää lukuisia kysymyksiä joihin vastausten saaminen muodostuu varsinaiseksi tavoitteeksi. Tarina on selvästi pääosassa ja hyvä niin. Varsinainen toiminta on nimittäin melko lailla tylsää räimintää ilman sen kummempia jippoja. DeWittillä on käytössään bioniccommandomainen teleskooppikoukku, jolla voi keikauttaa itsensä Columbian taivaita hallitsevalle Skyline kuljetuslinjalle, mutta senkin käyttö jää vähäiseksi. Loitsujen virkaa tekevät vigorit ovat nekin melko peruskamaa, vaikka niillä voi hahmoaan vähän kustomoidakin.

Columbian taivaskaupunki on kaunis ja kuolettavan vaarallinen.

Toimintapuolen puutoksilla ei ole kuitenkaan juurikaan merkitystä, sillä tarina imee mukaansa alkumetreiltä asti ja pelistä on erittäin vaikea päästää irti ennen kuin noin 14-16 tuntinen tarina saavuttaa hämmästyttävän päätöksensä. Sittenkin jää haikea olo. Bioshock Infinite tarjoaa vuoden toistaiseksi parasta peliviihdettä ja jättää hienot muistot.

Bioshock Infinite

Saatavilla: PC, XBOX360, PS3
Testattu: XBOX360

Ikäraja: 18